Ohuen ohut verho näkyvän ja näkymättömän välillä.

Joskus tuntuu siltä kuin olisin yhtä aikaa elävä ja kuollut. Merkityksellisyyden kysymykset pyörivät mielessä ja tunnen kuin vajoaisin tyhjyyteen. Paikkaan, missä ei ole mitään, eikä millään ole merkitystä. Ja silti on. Olen tuon tuosta kohtaamassa oman olemassaoloni kysymyksiä. Huomaan, että olen ihmisenä jonkinlaisessa suuressa murroksessa. Osa minusta kuolee hänen kuolemansa mukana, mutta jokin uusi versoaa sisältäni, ja samassa tunnen, että myös hän, rakas ystäväni iloitsee siitä, siellä elämän ja kuoleman rajan toisella puolella. Myös käsitykseni todellisuudesta ja näkyvän ja näkymättömän yhteydestä on muuttumassa. Se mitä on elämän ja kuoleman välillä, onkin paljon enemmän, sen raja on paljon ohuempi, se on kuin ohut, läpikuultava verho, jota kevyt tuuli voi heiluttaa, ja silloin ne ovat hetken aikaa aivan yhtä, elämä ja kuolema. Ja rakkaus ulottuuverhon molemmille puolille, nyt vieläkin vahvempana siteenä kuin olin ennen käsittänytkään.

Näkymättömät Ninnit ja muut. Mikä on trauma ja mikä sen voi aiheuttaa? Mitä keho muistaa minkä mieli kieltää?

Näkymätön ninni haluaisi olla näkyvä, ja yrittää olla kaikille jotakin, jotta toiset näkisivät hänet. Mutta hänestä tulee vielä enemmän näkymätön. Välillä hänestä näkyvät himmeät ääriviivat, mutta toisinaan hän katoaa kokonaan näkyvistä. Mitä enemmän hän yrittää olla kaikille jotakin, sitä enemmän hän muuttuu näkymättömäksi eikä lopulta enää itsekään näe itseään. Hän on eksynyt. Eksynyt itseltään. Häntä ei ole.
Kehollamme on solumuisti. Trauma voi tulla kehon solujen tunnemuistiin esimerkiksi siitä, että vanhempi on huutanut lapselle, koska on tehnyt jotain vanhemman mielestä typerää, esim. on sotkenut, ja vanhempi ei väsyneenä ole jaksanut sitä sotkua.