Häpeän kohtaaminen

Häpeä estää elämästä. Se on kuin kahle, joka vangitsee ja pitää otteessaan, eikä päästä vapaaksi. Joudut pienentämään itseäsi, pelkäät, että paljastut, ja tulet hylätyksi. Sisimmässäsi tunnet, että jokin sinussa ei saa näkyä sellaisena, kuin se aidosti on. Kuorrutat ja koristelet, jotta kelpaisit…toisille. Maksoit hinnan siitä, että kelpasit muille, mutta hylkäsit itsesi. Olemassaolollasi oli hintalappu, ja silti maksoitkin luvasta olla valheellinen sinä, etkä totta.

Häpeään liittyy voimakas kontrolloinnin tarve. Kun kontrolloimme häpeäämme, pysymme ikäänkuin turvassa. Mutta oikeastaan se on näennäistä turvaa, sillä estämme sillä myös itseämme olemasta täysin vapaita ja aitoja. Mitä enemmän siellä on hylätyksitulemisen pelkoa, sitä enemmän myös kontrolloimme, emmekä uskalla näyttää toisille itseämme totuudessa, ehkä emme jopa itsellemmekään. Häpeäkulttuuri on siis pitkälti kulttuurin ja uskonnon määrittelemää, mikä on tullut meihin sieltäkäsin, eli ulkopuolelta saneltuna, kuka ja millainen saamme olla, mikä on hyväksyttävää, mikä ei… Jos mennään ajassa reilusti taaksepäin, ennen kristinuskon alkua, oli ihminen hyvin paljon vapaampi, sillä kulttuurin ja uskonnon vaikutukset olivat vähäisiä. Häpeään liittyy omantunnon kokemus, eli mitä sydämessään tuntee oikeaksi ja vääräksi, mitä myös toki syyllisyys pitkälti määrittelee kulttuurillisten arvojen mukaan. Mutta sitten voidaankin kysyä, että mitä jos nämä otetaan pois? Mitä silloin omatuntoni sanoo? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Aito häpeä on rehellisyyttä ja avoimuutta itseä kohtaan ja sitten muita kohtaan. Ei tarvitse salailla ja peitellä, ei tarvitse olla olevinaan jotakin. Voi kokea valtavaa vapauden tunnetta, kun uskaltaa olla itsensä puolella, huolimatta siitä mitä toiset ajattelee. Ikään kuin iso taakka harteilta olisi pudonnut pois, ja jäljelle jää keveys, ja elämän vapaana kulkeva virta, jota ei tarvitse kontrolloida, vaan voi sen antaa vain olla ja soljua, ja olla elämän kannateltavana, mutta silti juurtuneena omaan itseensä, siihen aitoon itseen miksi synnyin, ja mitä varten täällä elän ja hengitän.

Silloin kun häpeä kielletään, astutaan järjen maailmaan, jossa järki yrittää salata ja peittää sen kaikenlaisella kuorrutuksella, mikä näkyy ulospäin, mutta sen takana onkin aito todellisuus, mikä ei ehkä vastaakaan sitä julkisivua mikä näkyy muille. Se on kulissi. Niinkuin teatterimaailmasta tiedetään, niin kulissi on verho, joka lasketaan alas, ja siirretään sivuun, jotta voimme nähdä mitä sen takana on. Voi esimerkiksi pukeutua tosi hienosti, yrittää olla kovin siveä, kerätä erilaisia titteleitä ja arvonimiä itselleen ollakseen jotakin muiden silmissä. Titteleissä ja arvonimissä ja hienosti pukeutumisessa sinänsä ei ole mitään pahaa eikä väärää, mutta silloin kun ne pohjautuvat oman arvon tunteen pönkittämiseen, on kyse oman häpeän kohtaamattomuudesta, egokeskeisyydestä, jossa ei voi paljastaa todellista itseään. Häpeäihminen siis myös saattaa suorittaa elämää ja kerätä saavutuksia, joilla yrittää peittää häpeäänsä.

Tätä häpeän kieltämistä kutsutaan antihäpeäksi, jossa on kaksi polariteettia, enkeli ja häpeämätön, mistä Antti Pietiäinen viisaasti kirjoittaa kirjassaan Tunne-Antitunne-Perimä: ”Häpeämättömyys voi ilmetä ronskina puheena ja käyttäytymisenä, kerskumisena esimerkiksi omilla saavutuksilla tai seksisuhteillaan, käyttäytyminen voi olla hyvin julkeaa.”

Tai toisaalta antihäpeä voi ilmetä enkelimäisyytenä, mihin on syynsä henkilön historiassa tai tunneperimässä. Tämä enkelimäisyys näkyy yliymmärtämisenä ja kaikkeen suostumisena. Tai ujoutena. Omaa häpeää kohtaamaton henkilö saattaa yrittää ns. pestä omaa syyllisyyttään ja häpeäänsä ja uhrautuu, koska uskoo että se on oikeaa ymmärtämistä. Ehkä tekee hyviä auttamistekoja, mutta häpeä ei siitä mihinkään katoa, vaan se itseasiassa sitoo yhä syvemmin häpeän kaapuun. Ja hyvin usein näihin tällaisiin auttamisuhrautumisiin myös liittyy vallankäyttö, eli siinä on jokin hinta auttajan puolelta, joka saa autettavan jollakin tavalla hallintaan, esim. jos hän tarjoaa jotakin apua, niin autettava ei itse saakaan määritellä mitä apua tarvitsee, vaan auttaja päättää hänen puolestaan ja kuvaannollisesti istuu autettavan vapauden päällä.

Käsittelemätön häpeä voi aiheuttaa myös sen, että piiloutuu jopa itseltään, eikä uskalla katsoa itseään rehellisesti. Jokaisella ihmisellä kuitenkin on yleensä tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi ja ymmärretyksi.

Mistä häpeä oikein tulee? Edellä mainitsin jo jotakin kulttuurin ja uskonnon vaikutuksista, mutta myös suvussa tapahtuneet itsemurhat, tapot, pettämiset ja esim. lehtolapset ovat olleet häpeän aiheita, mitkä sitten tunneperimän kautta siirtyy epigeneettisesti eli ylisukupolvisesti seuraavalle sukupolvelle kannettavaksi. Syntyy tällainen häpeätaakka jo syntymässä. Antti Pietiäinen kirjoittaa teoksessaan valaisevasti, että Prinsessa Dianan tarina on hyvä esimerkki antihäpeäpersoonasta. Ujo, kaunis, siveä prinsessa rakastui prinssiin, kaikki oli kiillotettua, ja hän pelkäsi median paljastuksia menneisyydestään, mikä sitten lopulta tapahtuikin ja kaiken huipuksi humalaisen ylinopeutta ajavan henkilön kyydissä hän kuoli.

Ennen oli kirkoissa häpeäpaalut, joihin henkilö laitettiin kiinni kaikkien eteen nähtäväksi, nykyään tätä julkihäpeää edustaa media, joka paljastaa isoin otsikoin häpeällisiä asioita julkimoista.

Mitä häpeää kantavan ihmisen tulee tehdä? Vastaus on yksinkertainen, joskin käytännössä ei aivan helppo: On kohdattava oma häpeä ja tunnustettava se.

Unissa voi tulla viesti siitä että kohtaa oma häpeäsi. Unet auttavat sinua kohtaamaan ehkä jo perimästä asti tulevaa häpeää, mitä kannat tiedostamattasi kehossasi.

Emme voi valita mihin sukuun synnymme, emmekä siten ole vastuussa edellisten sukupolvien teoista, mutta koska he ovat ehkä syystä tai toisesta jättäneet häpeän kohtaamatta, on se siirtynyt meihin, ja meidän tehtävämme on katkaista se tunneperimän ketju vapautuaksemme siitä häpeätaakasta, vapauttaaksemme itsemme elämään, vapauttaaksemme itsemme näkyväksi omana itsenämme kaikkien valoisien ja pimeämpienkin puoliemme kanssa.

Erilaiset kehoterapiat, tunnetaideterapia, musiikkiterapia ja etenkin luotettavassa ryhmässä häpeän tunnustaminen on hyviä keinoja käsitellä omaa häpeää, joista itselläni on kokemusta näistä kaikista. Omaa häpeääni olen työstänyt juurikin tunneryhmän kautta, jossa on jokainen saanut tulla näkyväksi ja voi turvallisessa ja luotettavassa ilmapiirissä paljastaa itsestä asioita, tulla näkyväksi, olla totta, ja huomata, että minua ei hylättykään. Harrastan myös laulamista, ja se on ollut hyvää häpeän kohtaamista, sillä oman äänen käyttäminen paljastaa niin paljon. Laulaessa on haavoittuvaisessa tilassa, kun instrumenttina on oma keho, ja oma sisin tulee näkyville myös muille. Askel askeleelta häpeä on ikäänkuin saanut sulaa, kun on enemmän ja enemmän saanut tulla näkyväksi omana itsenä, ja kontrollointi ja ajatus ” mitä muut ajattelee” on saanut hälvetä. Tilalle tulee aito vapaus ja keveys, kun voi ilmaista itseään aidosti, ilman turhaa kuorrutusta. Oman häpeän kohtaaminen myös parantaa ihmissuhteita ja kanssakäymistä toisten ihmisten,eläinten ja ympäristön kanssa.