Ohuen ohut verho näkyvän ja näkymättömän välillä.

24. joulukuuta 2022

Kävelin pitkän iltalenkin.

Taivas oli seesteinen.

Oli aikaa tuntea, ajatella, reflektoida, hyväksyä, muistella rakkaita ja ennen kaikkea rakasta poismennyttä ystävää, kiittää, visioida ja kysyä ja vastata itselleni.

Elämä ja kuolema.

Ohuen ohut verho näkyvän ja näkymättömän välillä.

Elämä ja kuolema, rintarinnan, vieretysten.

Sano se nyt, kerro, että välität, ennen kuin on liian myöhäistä.

Rakastan sinua ystäväni, siellä näkyvän toisella puolella.

Pidin toissapäivänä sinua kädestä kiinni.

Tarkoitukseni oli eilen tuoda sinulle ostamani punainen joulutähti, se joulukukka josta sinä eniten pidit.

En enää ehtinyt, sillä olit jo poissa.

11.1.2023

Hänen kuoleman jälkeen olen katsonut surua silmiin, kulkenut surun aallokossa, ja katsonut sitä ohuen ohutta elämän ja kuoleman rajaa. Vasta hänen kuolemansa jälkeen ymmärsin miten merkityksellinen suhteemme olikaan. Tuntuu, kuin jokin osa minustakin olisi kuollut. Välillä tuntuu, kuin katsoisin kuolemaa elämän puolelta, ja välillä siltä kuin katsoisin elämää kuoleman puolelta. Joskus tuntuu siltä kuin olisin yhtä aikaa elävä ja kuollut. Merkityksellisyyden kysymykset pyörivät mielessä ja tunnen kuin vajoaisin tyhjyyteen. Paikkaan, missä ei ole mitään, eikä millään ole merkitystä. Ja silti on. Olen tuon tuosta kohtaamassa oman olemassaoloni kysymyksiä. Huomaan, että olen ihmisenä jonkinlaisessa suuressa murroksessa. Osa minusta kuolee hänen kuolemansa mukana, mutta jokin uusi versoaa sisältäni, ja samassa tunnen, että myös hän, rakas ystäväni iloitsee siitä, siellä elämän ja kuoleman rajan toisella puolella, sillä hän rakasti minua. Myös käsitykseni todellisuudesta ja näkyvän ja näkymättömän yhteydestä on muuttumassa. Se mitä on elämän ja kuoleman välillä, onkin paljon enemmän, sen raja on paljon ohuempi, se on kuin ohut, läpikuultava verho, jota kevyt tuuli voi heiluttaa, ja silloin ne ovat hetken aikaa aivan yhtä, elämä ja kuolema. Ja rakkaus ulottuu verhon molemmille puolille, nyt vieläkin vahvempana siteenä kuin olin ennen käsittänytkään. Rakkaus ja välittäminen, mitä välillämme oli, oli sellaista, ettei sanoilla sitä saa hyvin kuvatuksi. Kun ymmärrät puolesta sanasta, tai pelkästä katseesta, mitä toinen tarkoittaa, se on paljon se. Selityksiä ei tarvita. Joka hetkessä tunnet, että toinen välittää. Toinen haluaa sinulle hyvää. Molemmin puolin. Eikä se ole keneltäkään pois.

Kuoleman tullessa vastaan, ei siihen oikein osaa valmistautua. Kuitenkin jälkeenpäin katsottuna ymmärrän, että merkkejä kuoleman saapumisesta oli ollut jo selkeästi ainakin puolen vuoden ajan, ja jollain alitajuisella viisaudella olin halunnut viettää hänen kanssaan aikaa niin paljon kuin mahdollista. Olen kiitollinen niiistä ihanista hetkistä jotka saimme yhdessä viettää, tehdä retkiä, kuunnella ja auttaa häntä, lounastaa yhdessä, nauraa hauskoille kommelluksille, käydä markkinoilla, ja pelata korttia. Syksyllä puolukkareissullamme muistan kysyneeni mielessäni, tuleekohan meille vielä näitä retkiä, vai onko tämä viimeinen? Kesällä fasaanin ilmestyessä hänen kotinsa ikkunalle, ja myös minun kotini pihamaalle, muistan tuumanneeni hänelle, että fasaani tuo viestiä tuonpuoleisesta. Muistan ajatelleeni mielessäni, että onko se viesti hänen rakkailtaan sieltä rajan toiselta puolelta. Nyt kysyn, tulivatko he kutsumaan hänet mukaansa silloin?

Viimeisenä elinvuotenaan hän myös usean kerran pysähtyi kysymään Jumalasta. Tiesin, ettei hän kovin uskonnollinen ole, mutta eipä ne kysymykset Jumalasta yksinomaan uskontoon liitykään, vaan yhteyteen korkeamman voiman, Jumalan kanssa. Ne hetket olivat itselleni pysäyttäviä, sillä olin oman isoäitinikin kanssa käynyt samanlaisia keskusteluja juuri hänen viimeisenä vuotenaan, ja nämä molemmat tilanteet, joissa he pohtivat Jumalayhteyttään, tapahtuivat heidän omasta aloitteestaan keskellä tavallisen arkisen keskustelun. Onko se niin, että ihminen itse aavistaa sisimmässään kuoleman lähestyvän, ja alitajuisesti alkaa kysymään sellaisia kysymyksiä, ja valmistautumaan lähtöön pois täältä, sinne elämän ja kuoleman rajan toiselle puolelle? Ymmärrän nyt, että itselläni oli alitajuntainen aavistus, minkä vasta hänen kuolemansa jälkeen olen ymmärtänyt ja ne tilanteet, joissa kuoleman läheisyys oli läsnä ovat nyt kirkastuneet minulle, mitä en silloin kyennyt näkemään.

Nyt hänen kuolemastaan on kulunut kolme viikkoa. On ollut tärkeää olla yksin, antaa surun purkautua ulos sellaisena kuin se näyttäytyy. Huomaan, että se ei ole aina samanlainen, vaan surussa on erilaisia syvyyksiä, kevyempiä ja raskaampia. Ja kun ne on saanut purettua, tulee tilalle ilo ja kiitollisuus niistä hetkistä joita saimme yhdessä kokea.

Suru jättää aukon. Yhtäkkiä toista ei enää ole, ja on tullu tyhjä tila. Välillä käyn hänen lähellään, aivan siinä verhon vieressä, ja sitten jatkan arkista elämääni. Mutta tyhjyys tuntuu silti osana minussa, kuin antaen tilaa jollekin uudelle syntyä. Tajuan myös, että olen elämänkaari-iässä nyt ”syntymässä uudelleen”, ja vaikka suru ja ikävä valtaa tuon tuosta, niin jostakin löydän myös kiitollisuuden tästäkin kokemuksesta, sillä tämä on osa omaa tunneprosessia, jota elämäksi kutsutaan. On kuoltava, jotta tulee tilaa voida syntyä uudelleen. Elämänkaari-iän ymmärtäminen auttaa ymmärtämään elämää paljon laajemmin ja syvemmin ja kaikki tapahtuvat asiat saavat selkeämmän merkityksen ja tarkoituksen. https://askellus.fi/tunne-taide-terapia/

Kun kävin sinua kappelissa katsomassa muiden läheistesi kanssa, korvani herkistyivät kuuntelemaan ja kuulin hymyilevän ja vapaan sielusi kertovan : ”Aapella on nyt hyvä olla.”

Tällä viikolla saatamme sinut viimeiselle matkallesi. Tarkoitukseni on siellä laulaa sinulle vielä kerran. Anna anteeksi, jos murenen.

Kiitos kaikesta Aape. ♥