Lapsen oikeus

Hyvää Lapsenoikeuksien päivää

Tarkoitukseni oli julkaista tämä virallisena Lapsen oikeuksien päivänä, mutta monesta eri syystä en sitä saanut tehtyä, ja priorisoin asioita. Läsnäolo rakkaille oli tärkeämpää, kuin saada teksti julkaistua juuri tuona päivänä. Ja tämä ei ole lainkaan myöhäistä, sillä lasten oikeuksien päivähän on joka päivä, joten voin toivottaa joka päivä hyvää lapsen oikeuksien päivää, eikö vain?

Rakensimme viikonloppuna lasteni kanssa majaa. Nuorimmainen sanoi minulle: ”Äiti, sää oot kyllä paras kun sää rakennat meidän kanssa.” Tuo lausahdus sai minut ajattelemaan, ja kysymään syvemmin itseltäni mitä lapsi todella tarvitsee? 

Me aikuiset olemme usein vähän höpsöjä ja riittämättömyyden tunne vanhempana olemisesta saa helposti juoksemaan tavaran ja ulkoisen materian perässä täyttääksemme rakkaan lapsemme tarpeet. Mitä enemmän yritämme ulkoisilla asioilla paikata riittämättömyyden tunnettamme, sitä kauemmaksi juoksemme niistä perusasioista joita lapsi vanhemmaltaan kaipaa. Lopulta, kun riisumme kaikki ulkoiset tekijät, jäljelle jää rakkaus, turva ja henkinen läsnäolo. Nämä kolme asiaa eivät ole rahassa ja materiassa mitattavissa, mutta uskon, että ne ovat kauaskantoisempia kuin mikään, mitä marketeista ja huvituksista saa.

Lapseni roikkui voimistelurenkaissa, ja yhtäkkiä sanoi: ”Äiti, anna hali.” Olin juuri auttamassa toista lasta hänen askarteluissaan. Hän oli tehnyt kauniita kirjaimia, ja halusi, että minäkin kirjoitan hänen keksimillään upeasti kirjailluilla kirjaimilla. Käännyin ympäri, ja samassa renkailla roikkuvan lapsen jalka osui kasvoihini. Minua sattui ja huudahdin pidellen kasvoja kädelläni. Lapsi oli pahoillaan ja pyysi anteeksi vahinkoa. Muistin hänen edellisen pyyntönsä ja halasin häntä, kuten hän oli toivonut. Siinä halatessamme hän sanoi: ”On niin ihanaa kun sä äiti aina halaat. Ja enkelit halaa mua vielä enemmän. Ne on aina mun kanssa. Nytkin ne on tuossa mun ympärillä. Tuossa.”

Se oli pysäyttävä, ihana hetki. Hänelle se oli totisinta totta, ja hänen oma kokemuksensa, mistä minulla oli vain aavistus, mutta halusin jakaa sen hetken hänen kanssaan niin hyvin kuin osasin, olemalla vain, en kieltämällä hänen kokemustaan, enkä lisäilemällä siihen mitään.

Emme omista lapsiamme. Emme, vaikka olemmekin saaneet ehkä vastuullisimman tehtävän mitä voi olla. Olemme saaneet tehtäväksi kasvattaa heitä, ja turvata heidän lapsuutensa ja kasvunsa lapsesta aikuiseksi niin, että heidän omat siipensä kantavat, ja he voivat luottaen elämään ottaa vastaan sen tuomat asiat tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Miksi muuten monenlaiseen tehtävään tarvitaan vähintään joku kurssi, mutta vanhemman tehtävään asettuessa mitään vanhemmuuskurssia ei tarvitse käydä?

Ajatus, ettemme omista lapsiamme, auttaa ainakin itseäni focusoitumaan omien mieltymysten ja toiveiden sijaan siihen, että tuen jokaista lastani hänen oman identiteettinsä kehittymisessä. Ja vaikka minulla on neljä lasta haluan tukea heitä yksilöinä niissä asioissa, joista he ovat kiinnostuneet.

Miten vahingollista se onkaan lapsen henkiselle kasvulle ja aidon identiteetin kehittymiselle, jos vanhempi ei kuule lapsen omaa ääntä, vaan haluaa ohjata häntä liikaa vanhemman omien arvojen, omien kiinnostusten kohteiden, tai omien toiveiden mukaisesti esimerkiksi lapsen harrastuksissa. Silloin lapsi lähtee identifoitumaan ja kloonautumaan siihen, minkälainen vanhempi haluaa hänen olevan, sen sijaan että identiteetti muodostuisi puhtaasti sen perusteella minkälaiseksi lapsi syntyi ja mitkä ovat lapsen omat ajatukset, omat tunteet, omat kiinnostuksensa, omat kokemuksensa. Kenelle on annettu mandaatti sanoa toiselle että tunnet väärin, koet väärin, olet kiinnostunut vääristä asoista?

Kun lapsi saa kokea turvan tunnetta ja sitä että hänestä ollaan omana itsenään kiinnostuneita, tulee hänelle tilaa ja mahdollisuus ilmaista itseään aidosti sellaisena kuin hän on. Silloin hänen ei tarvitse miellyttää toisia itsensä ohi, eikä myöhemmin tarvitse paikata haavoja, jotka tulevat siitä ettei lasta kuultu, nähty ja ymmärretty ja tuettu omana aitona itsenään.

Turvallisuuden tunteen tuominen lapselle ei aina ole niin helppoa, vaikka kuulostaakin yksinkertaiselta. Jos vanhemmalla itsellään on turvaton olo, heijastuu se myös lapsiin, jotka ehkä saattavat alkaa kantaa hiljaa sisällää vastuuta perheen ilmapiiristä, samalla peläten. Vastuullinen vanhempi ottaa vastuun omasta turvan tunteestaan käsittelemällä omat traumansa, omat tunteensa, ja näin katkaisee siirtämästä sitä omiin lapsiin tai muun yhteisön henkilöihin. Konflikteilta emme varmasti kukaan voi välttyä, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Elämässä on aina kyse myös tunteista, ja herätämme toisissamme niitä, enemmän tai vähemmän. Lapsi on yksi suurimmista peileistämme. He heijastavat meille niitä kipukohtia itsessämme, mitkä kaipaavat tulla nähdyiksi. Kuitenkin itseä työstämällä kaikki ihmissuhteet, niin lapsi-vanhempi, puolisoiden ja ystävien välinen kanssakäyminen, työyhteisön sisällä tapahtuvat keksustelut, ristiriidat ja muut tilanteet helpottuvat sen myötä, kun olemme tietoisia siitä mitä itsessämme tapahtuu. Kun työstät omia tunteitasi ja omaa tunneperimääsi, se vapauttaa itsesi lisäksi myös omia lapsiasi. Sen olen omassa elämässäni ja monien monien asiaikkaiden kohdalla saanut ilokseni huomata.

Iloa, valoa ja kaikkea parasta sinulle itsesi kohtaamiseen ja ihanaa joulunodotusta!

Rakkaudella,

Karoliina