Hiihtoretkihetki

Kuusi kilometriä hiihdeltyäni mustiin pukeutunut mies lähestyy luistelubaanaa pitkin. Mikä onni! Voin kysyä häneltä tietä minne mennä. Näyttäisi olevan keski-ikäinen, hyvässä kunnossa, ystävällinen. Bueno. ”Kannattaa mennä. Hyvä reitti” , hän rohkaisi. ”Tästä on noin kolme ja puoli kilsaa kodalle, ei näyttänyt olevan ketään siellä, tulet oli sammuneet.” Kiitän neuvoista ja jatkan sivakointia, kunnes saavun läheiselle laavun kodalle. Alamäkeä viilettää yksi suksi vauhdilla minua kohti. Kummallista väkeä liikkeellä, ajattelen. Hyvin näyttää yhdelläkin suksella luistavan. Asennekysymys kai.

Nappaan kuitenkin suksen käsiini, ja ojennan sen hieman nolona ja varuillaan olevalle pikkupojalle. Suloinen, ajattelen. Isänsä, oletettavasti, katselee kauempana, varuillaan hänkin. Kiittelee kuitenkin kovasti. ”Eipä kestä!” huikkaan. ”Onkohan täällä stidejä?” ”Ei taida olla, omat tulentekovälineet ne pitää olla mukana” hän vastaa minulle hieman töksäyttäen. Kuulen hänen äänessään häpeän aiheuttaman aggressiivisuuden, joka meinaa tarttua minuun. Tarkistan tilukset ja kysäisen vielä tietä. Mies neuvoo, vielä vihamielisyyttä äänessään. Kiitän häntä aidosti kiitollisena ja huomaan, että ystävällinen vastaukseni saa hänen suojakuorensa murtumaan ja hän on hieman hämillään ja yllättynyt siitä mitä tapahtui. Ehkä hän ei sitä itse tiedostanut, mutta jotakin positiivista energiaa sain hänelle lähetettyä. Huomaan silmänurkastani hänen katsovan vielä perääni, ja tunnen, kuinka otettu hän on tilanteesta. Meissä on suuri voima, ajattelen. Voimme käyttää sitä hyvään tai pahaan. Valinta on tehtävä itse. Sitä saa takaisin mitä lähettää. Päätin lähettää hyvää.

Kumpaa sinä päätät lähettää?