”Mitä minä todella haluan? Elänkö oman näköistä elämääni vai ympäristön odotusten mukaan tai sen mukaan mitä luulen ympäristön odottavan minulta?”
Tällaisia kysymyksiä kuulen ajoittain vastaanotollani. Nuo kysymykset ovat tärkeitä, kun ihminen etsii itseään, ja omaa aitoa identiteettiään.
Kokemukset lapsuuden isäsuhteesta vaikuttavat myöhemmällä iällä esimerkiksi siihen, millaiseen parisuhteeseen tai työsuhteeseen ajaudumme. Haemme aikuisuuden suhteissa usein samankaltaista tunnedynamiikkaa kuin lapsuudessa oli, sitä tuttua, vaikkei se aina olisi fyysisesti tai tunteiden tasolla turvallistakaan.
Löysin kaappia siivotessani vanhan päiväkirjani, jonka sain aikoinaan todella vaikeassa elämäntilanteessani eräältä arjen enkeliltä, joka asui naapurissani, ja halusi pyyteettömästi olla tukenani. Olin kirjoittanut silloin ajatuksiani ylös, ja tässä niistä yksi, jonka eteen pysähdyin ja luin monta kertaa. Tuohon aikaan pelko j aepätoivo olovat päällimmäiset tunteet, joita koin
Näkymätön ninni haluaisi olla näkyvä, ja yrittää olla kaikille jotakin, jotta toiset näkisivät hänet. Mutta hänestä tulee vielä enemmän näkymätön. Välillä hänestä näkyvät himmeät ääriviivat, mutta toisinaan hän katoaa kokonaan näkyvistä. Mitä enemmän hän yrittää olla kaikille jotakin, sitä enemmän hän muuttuu näkymättömäksi eikä lopulta enää itsekään näe itseään. Hän on eksynyt. Eksynyt itseltään. Häntä ei ole.
Kehollamme on solumuisti. Trauma voi tulla kehon solujen tunnemuistiin esimerkiksi siitä, että vanhempi on huutanut lapselle, koska on tehnyt jotain vanhemman mielestä typerää, esim. on sotkenut, ja vanhempi ei väsyneenä ole jaksanut sitä sotkua.
Silloin kun häpeä kielletään, astutaan järjen maailmaan, jossa järki yrittää salata ja peittää sen kaikenlaisella kuorrutuksella, mikä ainoastaan näkyy ulospäin, mutta minkä takana onkin se aito todellisuus, mikä ei ehkä vastaakaan sitä julkisivua mikä näkyy muille. Se on kulissi.
- hyvinvointia sinun ja läheisesi parhaaksi -