ODOTUS…

Löysin tänään kaappia siivotessani vanhan päiväkirjani, jonka sain aikoinaan todella vaikeassa elämäntilanteessani eräältä arjen enkeliltä, joka asui naapurissani, ja halusi pyyteettömästi olla tukenani. Olin kirjoittanut silloin ajatuksiani ylös, ja tässä niistä yksi, jonka eteen pysähdyin ja luin monta kertaa. Tuohon aikaan pelko ja epätoivo olivat päällimmäiset tunteet, joita koin:

Odotan…

  Odotan…

kukaan ei avaa ovea…

   luhistun…

      masennun…

  kerään itseni:

    käsi, jalka, käsi, jalka..

          pää.

Odotan… 

   Odotan…

     Odotan…

Ovi avautuu…

   mitään ei tapahdu.

  Luhistun…

    masennun…

 kerään itseni:

    käsi.. käsi.. jalka.. jalka..

       pää.

 Sydän vieri jonnekin… Kerään senkin…

    …ja jään odottamaan.

…Nuo olivat todellisia tunteita siitä, kun tietää, että asiat menevät itsestä riippumattomista syistä väärin, ja ihmisten pahuus ja ymmärtämättömyys saa vallan eikä sitä enää jaksa, koska ei tule kuulluksi. Hylätyksitulemisen tuska siinä kohtaa oli niin suuri, ettei sille edes löydy sanoja.

Silti, siellä kuilun pohjallakin, jostain kajasti valo. Ystävät. Heidän tuki siinä tuskassa oli kultaakin kalliimpi. Sitä ei voi mitata millään maallisella. Kuvittelin itseni syvään rotkoon, jonka pohjalla olin, ja ajattelin, että jos aion jatkaa elämää, täältä on vain yksi suunta, ja se on suunta ylös täältä rotkosta. Kuvittelin itselleni tikapuut, joita askelma kerrallaan kiipeäsin. Ei väliä sillä kuinka nopeasti, mutta kunhan kiipeän. Välillä voisin hengätää jollakin askelmalla, ja ottaisin tukea, jos voimani hiipuisivat. Toivo, pienen pieni toivo paremmasta piti minua elämässä kiinni.

…Ja tiedättekö mitä. Se ajatus todellakin auttoi minua. Kuvittelin, että siellä rotkon yläpuolella oli valo, joka kokoajan tulisi kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi, ja pimeys alkaisi väistyä, jäisi taakse. Siihen aikaan rakkaus itseäni kohtaan alkoi hiljalleen aidosti vahvistua. Kun tunnet, ettei sinulla ole enää mitään, on sinulla sittenkin, sillä sinulla on mahdollisuus tutustua itseesi, ja oppia rakastamaan omaa pientä lastasi sisälläsi. Hoivata häntä, ja kertoa, että kaikki sittenkin järjestyy, ja että haluan sinulle pikkuinen kaikkea parasta, enkä hylkää sinua enää koskaan.

Nyt, kun ystävänpäiväkin lähestyy, tuntuu, että haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette elämässäni olleet tukemassa, tai opettamassa tavalla tai toisella, niin, että kasvan ja vahvistun ihmisenä. Myös te, jotka ette omaa ymmärtämättömyyttänne tajunneet, kuinka tulisi toimia oikein. Myös teitä haluan kiittää. Opetitte minulle paljon. Opetitte toiminnallanne, että myös minä olen arvokas ja opin kunnioittamaan itseäni ja asettamaan rajoja, rakastamaan itseäni samalla viivalla toisten ihmisten kanssa.

Kiitos elämä. Kiitos ystävyydestä ja rakkaudesta, mitä saan tänään vapaasti ja aidosti kokea. Kiitos!

Loppiaisterveisin,

Karoliina

p.s. Sinä olet sinä ja kelpaat kyllä. ❤